Muistiinpanot fiktiivisistä kirjoista

Kirjoita tekstisi tähän...

12.6.25 muistiinpanot 3

MAAILMANKIRJALLISUUDEN KLASSIKKOWilliam Golding: Kärpästen herra (Otava 1968, alkuperäinen teos 1954)

William Goldingin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1954) on monitasoinen romaani, joka käsittelee ihmisluontoa, yhteiskunnan rakennetta ja sivistyksen haurautta. Se kertoo joukosta poikia, jotka joutuvat autiolle saarelle ja yrittävät selviytyä ilman aikuisia. Aluksi he pyrkivät luomaan järjestäytyneen yhteisön, mutta vähitellen tilanne luisuu kaaokseen ja väkivaltaan.

Kärpästen herra on varoittava tarina siitä, kuinka helposti ihmisyhteisö voi romahtaa, kun ulkoiset säännöt ja sivistys katoavat. Golding esittää, että pahuus ei tule ulkopuolelta, vaan asuu ihmisessä itsessään. Romaanin teemat ovat ajattomia ja edelleen ajankohtaisia — liittyen mm. vallankäyttöön, ryhmädynamiikkaan ja inhimillisen käyttäytymisen syvimpiin juonteisiin.

Golding osoittaa, että sivistys ei ole ihmiselle luontainen tila, vaan hauras rakenne, joka romahtaa nopeasti ilman yhteisiä normeja ja auktoriteettia. Pelko ja paine voivat sysätä ihmisen epäinhimillisiin tekoihin. Teoksessa esiintyvä "Peto" ei ole ulkoinen hirviö, vaan ihmisten sisäinen pahuus. Golding ei väitä, että kaikki ihmiset olisivat väistämättä pahoja, mutta hänen mukaansa sivistys ja yhteiskunta ovat ainoita tekijöitä, jotka voivat hillitä ihmisen synkkiä viettejä. Kun nämä rakenteet poistetaan — kuten saarella tapahtuu — ihminen palaa nopeasti alkukantaiseen tilaansa. Teos ikään kuin vastustaa ajatusta siitä, että ihminen olisi luonnostaan hyvä (Rousseau'n ajatus), ja lähenee Hobbesin käsitystä, jonka mukaan "ihmisen elämä luonnontilassa on yksinäistä, köyhää, iljettävää, eläimellistä ja lyhyttä".

Loistavin silmin ja avoimin huulin he nauttivat voitonriemuisina vallan ja omistusoikeuden tunteesta. Se kohotti heidät  muita ylemmäksi ja liitti heidät ystäviksi. (s.35)

Tämä on meidän saaremme. Se on hyvä saari. Me voimme pitää hauskaa täällä, kunnes aikuiset tulevat noutamaan meitä. (s.41)

Pojat tunsivat kohonneensa jälleen turvallisuuden maailmaan. He pitivät Ralphista, ja nyt he myös kunnioittivat häntä. (s.45)

Viileässä tuulenvireessä, huutojen kaikuessa ja kaltevien auringonsäteiden kullatessa vuoren rinteen he kokivat jälleen saman riemukkaan tunteen, jossa yhdistyivät ystävyys, seikkailu ja tyydytys (s.48).

Ja vielä muuan asia. Me tarvitsemme vielä useita sääntöjä. Missä simpukka on, siellä voidaan aina pitää kokous. Se pätee yhtä hyvin täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla. (s.52)

Pojat seisoivat vastatusten. Toinen edusti metsästyksen, taistelutekniikan, riemukkaan kiihkon ja taidon loistavaa maailmaa, toinen kaipausta ja kalvavaa omantunnin ääntä. (s.90)

Me olemme pitäneet monta kokousta. Kaikista on hauskaa puhua ja olla yhdessä. Me olemme päättäneet asioita. Mutta niistä ei ole kuitenkaan tullut mitään. (s.100)

"Muista sääntöjä!" Ralph huusi. "Sinä rikot sääntöjä!" "Kuka niistä välittää?" Ralph yritti vedota järkeen. "Mutta säännöt ovat ainoa, mitä meillä on jäljellä!" Jack karjui mistään välittämättä: "Hornaan kaikki säännöt! Me olemme vahvoja - me metsästämme." (s.117)

"Ja mikä pahinta, minäkään en aina välitä." Ajattelehan, jos minä heittäytyisin samanlaiseksi kuin muutkin - enkä välittäisi mistään. Kuinka meidän silloin kävisi?" (s.181)

Hänen lopetettuaan kukaan ei sanonut mitään. Tällä samalla paikalla oli pidetty niin monta loistavaa puhetta, että Ralphin sanat kuulostivat mitättömän laimeilta jopa tenavienkin mielestä (s.185).

"Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa! Kallo murskatkaa!" (s.198)

"Kumpi on parempi - riehua maalattujen mustanahkojen tavoin kuten te, vai elää järkevästi kuten Ralph?" "Kumpi on parempi - elää sovinnossa sääntöjen mukaan vai metsästää ja tappaa toisia?" "Kumpi on parempi - noudattaa lakia ja yrittää pelastautua täältä, vai metsästää ja sekoittaa kaikki asiat?" (s.234)

20.4.24 muistiinpanot 2

MAAILMANKIRJALLISUUDEN KLASSIKKO Ernest Hemingway: Vanhus ja meri. (Tammi 2006, alkuperäinen teos 1952)

Ernest Hemingwayn romaani "Vanhus ja meri" (engl. The Old Man and the Sea, 1952) on syvällinen ja symbolinen teos, joka käsittelee monia universaaleja teemoja.

Romaanin ytimessä on vanhan kalastajan, Santiagon, yksinäinen taistelu valtavaa merenelävää vastaan. Santiago on esimerkki äärimmäisestä sinnikkyydestä. Hän on ollut 84 päivää ilman saalista, ja kylän muut kalastajat alkavat pitää häntä epäonnisena. Silti hän ei luovuta, vaan lähtee yhä uudelleen merelle. Hänen sinnikkyytensä huipentuu taistelussa suuren marliinin kanssa. Kolmen päivän ajan hän kamppailee sekä kalan että oman ruumiinsa rajojen kanssa. Kipua, uupumusta ja nälkää uhmaten hän jatkaa, mikä osoittaa hänen sisäistä vahvuuttaan. Hemingway luo kuvan ihmisestä, jota ei voi murtaa, vaikka olosuhteet yrittävät lannistaa häntä.

Vaikka hän ei lopulta tuo kalaa kotiin, hänen sisäinen voittonsa on merkittävä. Hemingwayn mukaan "ihminen ei ole luotu tappioon. Ihmisen voi tuhota, mutta ei voittaa." Tämä kiteyttää ajatuksen siitä, että tärkeintä ei ole ulkoinen menestys, vaan se, että ihminen ei luovuta. Hemingway korostaa, että todellinen voitto ei mitata lopputuloksella, vaan sillä, mitä ihminen on valmis kestämään ja tekemään. Santiago säilyttää kunnian ja arvokkuuden, vaikka hän häviää konkreettisesti. Hän on voittanut itsensä, pelkonsa ja epätoivonsa – ja juuri siinä piilee teoksen syvin sanoma.

Hänen käsissään oli syviä arpijuomuja, joita painavien kalojen käsitteleminen ohuilla siimoilla oli niihin syönyt. Mutta yksikään arvista ei ollut veres. Ne olivat yhtä vanhoja kuin maanpinnan uurteet kalattomassa erämaassa. (s.6.)

Tosin minulla ei ole enää onnea. Vaikka kuka tietää? Ehkäpä tänään on. Joka päivä on uusi päivä. Kalaonni on hyvä asia. Mutta minä olen mielelläni tarkka toimissani. Kun sitten onni tulee, olen valmis ottamaan sen vastaan. (s.30).

Nyt ei ole aika ajatella pesäpalloa, hän tuumi. Nyt on aika ajatella yhtä ainoata asiaa. Sitä, jota varten olen syntynyt. (s.38)

Ehkäpä minun ei olisi pitänyt ryhtyä kalastajaksi, hän tuumi. Mutta juuri sitähän varten minä olen syntynyt. (s.50)

Kala, hän sanoi, minä rakastan sinua ja kunnioitan sinua hyvin suuresti. Mutta minä tapan sinut ennen kuin tämä päivä päättyy. Toivokaamme niin. (s.54)

Sanoin pojalla, että olenkin eri äijä, hän sanoi. Nyt on tullut hetki minun todistaa se. (s.67)

Kala kestää kyllä yön yli, mutta niin kestän minäkin (s.75).

Vetäkää kädet, hän ajatteli. Jaksakaa, jalat. Kestä minun tähteni, pää. Kestä minun tähteni. Et ole vielä koskaan pettänyt. (s.96)

Hait ovat nyt voittaneet minut, hän tuumi. Olen liian vanha nuijimaan haikaloja hengiltä. Mutta kyllä minä ainakin yritän, niin kauan kuin minulla on airot ja lyhyt nuija ja ruorinvarsi. (s.118)

Häntä kangisti ja aristi nyt, ja kaikkiin hänen haavoihinsa ja hänen ruumiinsa rasittuneisiin paikkoihin teki kipeää yökylmässä. Toivon, ettei minun tarvitse tapella enää, hän mietti. Toivon oikein hartaasti, ettei minun tarvitse tapella enää. (s.124)

29.3.25 muistiinpanot 1

MAAILMANKIRJALLISUUDEN KLASSIKKO Agatha Christie: Kymmenen pientä N-sanapoikaa (WSOY 1999, alkuperäinen teos 1939)

Agatha Christie on kirjoittanut kiehtovan suljetun paikan murhan mysteerin. Kymmenen ihmistä on kutsuttu autioille saarelle loistohuvilaan. Ihmisiä alkaa kuolla yksitellen. Yhden paikalla olijoista on pakko olla murhaaja - mutta kuka? Jännitys tiivistyy kirjan loppuun asti.

He alkoivat yhtäkkiä näyttää yhä vähemmän inhimillisiltä olennoilta ja rupesivat yhä enemmän muistuttamaan petoja. Tuomari Wargrave istui kumaraisena ja liikkumattomana silmät valppaina ja katse terävänä. Entinen komisaari Blore näytti karkeammalta ja kömpelömmältä olennolta. Hän kulki kuin täytetty eläin. Hänen silmänsä olivat verestävät. Hänen ulkomuodossaan oli samalla jotakin julmaa ja tyhmää. Philip Lombardin aistit näyttivät pikemminkin terästyneen kuin tylsistyneen. Hänen korvansa havaitsivat heikoimmankin äänen. Hänen askeleensa olivat kevyemmät ja nopeammat kuin ennen. Hänen askeleensa olivat kevyemmät ja nopeammat kuin ennen, hänen vartalonsa taipuisa ja joustava. Ja hän hymyili usein, jolloin hänen huulensa paljastivat näkyviin pitkät valkoiset hampaat. (s.158)

Blore sanoi: " Olette oikeassa." Hän mietti hetken. "Saarella ei missään tapauksessa ole eläintarhaa. Hänellä tulee olemaan melko paljon vaivaa yrittäessään saada sen tänne" Vera huudahti: " Ettekö huomaa? Me olemme eläintarha... Viime yönä olimme tuskin ihmisolentoja. Me olemme eläintarha..." (s.188)